—
Teksti: Arttu Holm
Kuvat: Kimi Poikkijoki
Rakkauden kaipuu alla syksyn kylmän tuulen
Vituttaa, nälättää, ahdistaa, panettaa, pelottaa, paleltaa.
Kas siinä syksyn mantra. Kaamoksen aika.
Herranenaika!
Mä huomaan, että rakkautta tarviin.
Sen toisen, joka silittää ja ottaa syliin kun kaikki kaatuu ja sortuu. Asentaa kanssain tukipilarit tilaan yhteiseen.
Vaan kas vain!
Ei tipu, on loppu.
Lämpö tää. Niin häviävää… Perkele.
Ehkä erilaista rakkautta? Rakkautta lajiin.
En oo kummoinen kuski kylläkään…
Rane huutaa taustalla.
“Aja Arde kovempaa!”
Ajan seinään harmaasta hautuvan jään, joka jo niin lähellä valkenevan kylmänä silmissä siintää.
Talvi tulee. Minä en.
Ennen sitä. Vielä hetken. Neonvalot lävistää Helsingin tihkuisen yön. Ralli raikaa. Kaikilla on kivaa, kunnes marras taas maanantaina itkee ja Suomi on raskas. Niin raskas.
Mistä sitä rakkautta sitten?
Kotoa peiton alta haaveista toivoen toteutuvista.
Vaan äläs vielä hätkähdä.
Elämä jatkuu. Tai niin ne jotkut sanoo.
Talvi tulee. Kylmä tulee. Valkeaa, joka valoa heijastaa.
Sitten tulee kevät. Kevät, jossa plussaa ilmassa.
Jossa koiran paska ja lannoitteet kukkapenkissä sieraimia kitkerinä hyväilee.
Pian tulee kesä. Ehkä rakkauden kesä? Kuka tietää.
Nyt niin synkkää. Masentaa. Mutta ehkä vain koska kesää ikävöin. Ja rakkautta…
Rakkautta seuraavaa…
Kuva: Kimi Poikkijoki