—
Teksti ja kuva: Annukka Honkanen
Logo: Tani Bylykbashi
Johanna ja Jan-Henry Stenberg kirjoittavat Duodecim Kustannus Oy:n vuonna 2016 julkaisemassa kirjassaan En se minä ollut – itsen suojaamisen ja harhauttamisen perusteet, kuinka ihmismieli suojelee ja joskus myös harhauttaa itseään ja elämäänsä erilaisten ajatusvääristymien avulla. Kirja sisältää näiden defensseiksi kuvattujen ajatusvääristymien lisäksi muun muassa kuvailua aivojen toiminnasta, erilaisista lasten ja aikuisten kiintymyssuhdemalleista sekä niiden yhteydestä defensseihin sekä mielenterveyshäiriöihin. Ensi silmäyksellä lukija voisi olettaa kirjan olevan hyvin nopeaa lukea, sillä siinä on vain 215 sivua. Kansikin vaikuttaa aiheeseen liittyen minusta kiinnostavalta. Kannessa seisoo kiiltokuvaa muistuttava aikuisen naisen siluetti selin kummissaan ja vihaisena naista tarkastelevaan pikkutyttöön.
Stenbergien kirja sisältää kuitenkin hyvin paljon osittain abstrakteja ja laaja-alaisiakin käsitteitä, mikä voi tehdä kirjasta asiaan perehtymättömälle maallikolle vähän vaikealukuisen. Mitä ovat esimerkiksi eksplisiittinen muisti ja idealisaatio? Onneksi kirja sisältää kuitenkin tarkat käytännön esimerkit siitä, miten esimerkiksi ihmisen muistitoimintoja voidaan jakaa ainakin teoriassa erilaisiin osiin ja miten defenssit merkitsevät ja miten ne toimivat käytännössä. Koska sairastan itse dissosiaatiohäiriötä, kiinnostuin erityisesti kirjassa mainitusta dissosiaation käsitteen määrittelystä ajatusvääristymänä.
Dissosiaatio tarkoittaa kirjan kirjoittaneiden Stenbergien mukaan mielen hajoamista tilanteissa, joissa mielen tasapainon ylläpitäminen ei ole tavallista voimakkaampien keinojen takia muilla keinoin mahdollista. Dissosiaatiota mielen puolustusmekanismina käyttävän henkilön voi olla vaikeaa yhdistää muistoja, ajatuksia ja tunteita keskenään. Voin esittää omakohtaisen esimerkin aiheesta. Olin peruskoulussa syrjitty ja koulukiusattu seitsemän vuoden ajan. Kun minulta kysyttiin psykiatrisen sairastumiseni jälkeen sairaalahoidossa, miten kiusaaminen on vaikuttanut minuun ja millaisia tunteita kiusatuksi joutuminen herätti minussa, en löytänyt yhteyttä tunteisiini. Vastasin vain, että kiusaaminen ei vaikuttanut minuun millään tavalla, en syyllistänyt siitä itseäni ja olin tarpeeksi kypsä sietääkseni sen.
Vasta myöhemmin kolmivuotisen psykoterapian käytyäni ymmärsin, että dissosiaatiohäiriöni aiheuttamat oireet, kuten kokemus tunteiden puuttumisesta sekä paniikki- ja raivokohtaukset olivat kiusaamisen aiheuttamia. Pelkäsin syrjittynä hylätyksi tulemista, ja olin raivoissani kiusaajilleni ennen kuin pystyin antamaan heille kiusaamisen hiljaa mielessäni anteeksi. Tunteideni etäännyttäminen itsestäni ja myöhempi puhkeaminen esiin sietämättömän ahdistavassa muodossa olikin dissosiaatiota.
Kirjan esimerkit ovat mielestäni vähän vastaavanlaisia kuin äsken omasta elämästäni ottamani esimerkki, joskin monipuolisempia yksilöimättä ihmisiä muuten kuin kuvitteellisen etunimen perusteella. Myös erilaiset kaaviot ja kuvat helpottavat mielestäni kirjan käsitteiden jaottelua ja määrittelyä. Lukion psykologian oppitunneilla vuosina 2010–2013 samaa teoriaa opiskelleena yllätyin esimerkiksi eräässä kaaviossa olleesta ajatusvääristymien eli defenssien uudenlaisesta jaottelusta. Vielä lukiota käydessäni defenssit jaettiin psykoottisiin, epäadaptiivisiin, narsistisiin ja adaptiivisiin. Nykyisen jaottelun mukaan nämä ajatusvääristymät jaetaan patologisiin, kypsymättömiin, neuroottisiin ja kehittyneisiin defensseihin. Mielestäni esimerkiksi sana patologinen kuvailee ajatusvääristymien sairaalloista puolta paremmin kuin psykoottinen, koska esimerkiksi dissosiaatio, jossa ihmisen todellisuudentaju voi myös vääristyä, mutta vain osittain, kuuluu myös näihin alkukantaiseksi luokiteltuihin defensseihin. Siinä missä psykoottinen ihminen uskoo harha-ajatustensa ja harha-aistimustensa olevan totta, dissosiatiivisessa tilassa oleva henkilö voi epäillä jopa tosiasioiden todenmukaisuutta. Esimerkiksi lapsuudessaan hyväksikäytetty lapsi ei välttämättä aikuistuessaan muista lapsuutensa tapahtumia ja hänen voi olla vaikeaa uskoa, että hyväksikäyttö oli totta hänen kohdallaan.
Stenbergien kirjoittamassa tietokirjassa on toki mainittu, että terveetkin ihmiset käyttävät defenssejä oman mielensä puolustusmekanismeina, eikä defenssien käyttö liity aina sairauteen, mikä on mielestäni hyvin tärkeä maininta. Esimerkiksi hyväntahtoinen toisten ihmisten hyväksi toiminen, eli altruismi ja kohteen siirto, eli mielenkiinnon kiinnittäminen ja tunteen siirtäminen alkuperäisestä poikkeavaan kohteeseen. Kohteen siirrossa muun muassa insinöörin työssään huonosti selviytyvä aikuinen voi keskittyä enemmän siihen, missä kokee onnistuvansa muita ihmisiä paremmin, kuten maalaamiseen. Stenbergien kirjan lopputiivistelmässä on vielä mainittu, miten omaa psyykkistä puolustuskykyään voi kehittää. Tämä kehittäminen liittyy yleensä tunteiden ja ajatusten sanoittamiseen sekä sisäistettyyn ajatukseen siitä, että omia taitojaan voi kehittää. Tämä koskee kaikenlaisia taitoja matemaattisista taidoista sosiaalisiin taitoihin, mikä on mielestäni hyvin lupaavalta ja positiiviselta kuulostava asia. Lopussa on vielä sisällysluettelo ja tiivistelmät erilaisten käsitteiden kuvailemisesta. Tämä helpottaa mielestäni asioihin palaamista, jos lukija ei muista kaikkea lukemaansa yhdellä kerralla.
Stenbergien kirjasta huomaa mielestäni helposti sen, kuinka se on asiantuntijoiden kirjoittama. Ja niin oikeasti käytännössä onkin, koska Johanna Stenberg on psykologi ja Jan-Henry Stenberg filosofian tohtori, psykologi ja kouluttaja psykoterapeutti. Mielestäni kirja soveltuisi hyvin esimerkiksi lukion psykologian oppikirjaksi, jos käsitteitä esimerkkeineen ja kaavioineen vielä vähän tiivistäisi. Miksikään peruskoulun ala-asteikäisten lasten tietokirjaksi se ei käsitteellisyytensä takia silti sovellu, eikä myöskään helppolukuiseksi romaaniksi tai kokemustarinaksi. Niin ei ole toisaalta tarkoituskaan. Sen takia annan kirjalle neljä tähteä.
