—
Teksti: Henrik Lindholm
Itsenäinen minä
Kirjoitan tätä poikkeusolosuhteissa, karanteenissa. Tämä on vähän muuttanut mun suhtautumista aiheeseen: aluksi oli tarkoitus kirjoittaa, miten itsenäinen toimija on sellainen, joka pärjää itsekseen. Mutta jo tämän lyhyen ajan aikana olen oppinut, että kukaan ei pärjää itsekseen. Ihminen on sosiaalinen eläin ja tarvitsemme muita ihmisiä ympärillemme voidaksemme hyvin. Se, että tapaa ihmisiä ja menee paikkoihin, luo rutiineja päivään. Ilman rutiineja olemme aika hukassa. Jos itsenäinen toimija ei ole ole ihminen joka pärjää itsekseen, mitä se sitten on? Ehkä se on ihminen, joka päättää itse omasta elämästään (tietenkin kysyen esimerkiksi kumppanilta ennen kuin tekee jonkun ison elämänmuutoksen). Ihminen, joka myöntää tarvitsevansa muita ihmisiä, mutta kuitenkin päättää itse omasta elämästään.
Lapsena kukaan ei varmaankaan ole itsenäinen toimija. Vanhemmilla, suvulla, opettajilla ja muilla aikuisilla on aina mielipiteitä lapsesta ja siitä, millainen hänen kuuluisi olla. Minulla näitä aikuisia oli paljon enemmän. Olen fyysisesti vammainen ja sain ensimmäisen neurologisen diagnoosin 5-vuotiaana. Joten vanhempien, suvun ja opettajien lisäksi myös esimerkiksi psykologilla, erityisopettajalla, Folkhälsanin (ruotsinkielinen Lastenlinna) henkilökunnalla ja polvispesialistilla oli mielipiteitä elämästäni. Vanhempani tarkoittivat hyvää, mutta heillä ei ollut hajuakaan miten kasvattaa minunlaistani lasta. Kukaan ei antanut heille oikeaa tietoa, koska 80-luvulla sitä oikeata tietoa ei ollut. Vanhempani uskoivat sokeasti ammattilaisia, jotka olivat yhtä pihalla kuin he itse siitä, mitä tehdä autistiselle ja erityisherkälle lapselle. Minun mielipiteeni omasta elämästäni hukkuivat täysin kaikkien aikuisten mielipiteisiin. Kaikkein tärkeintä oli, että vaikuttaisin niin normaalilta kuin mahdollista.
Vielä ala-asteikäisenä elin niin paljon omassa maailmassani, että pystyin jotenkin blokkaamaan kaiken ulkopuolelta tulleen viestin siitä, millainen mun pitäisi olla. Se ei tarkoita sitä, etten olisi huomioinut kaikkea sitä huutoa mun ympärillä; en vain pystynyt reagoimaan siihen. Mutta muistan kyllä aikuisten huudot ja muiden lasten kiusaamiset. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin piilottaa itseäni ja esittää ainakin jollakin tavalla normaalia. Voi sanoa että hukkasin itseäni. Tai ainakin tein parhaani hukatakseni itseäni. Asiat olivat vain liian vaikeita. Yritin käyttäytyä kuten aikuiset halusivat: olla hiljainen ja hyvä koulussa. Elin omassa mielikuvitusmaailmassani, jossa elämäni oli täysin erilaista. En pystynyt täysin hukkaamaan itseäni, koska oma itse tuli esiin kirjoituksissani. Kirjoitin runoja ja tarinoita. Tarinoissa oli melkein aina sama tematiikka: joukko nuoria, jotka eivät sopeutuneet yhteiskunnan normeihin, mutta jotka pystyivät yhdessä rakentamaan omanlaistaan yhteisöä.
Kuin pääsin Helsinkiin yliopistoon, tilanne hieman helpottui. Yliopistossa sain ystäviä, joille pystyin näyttämään enemmän autenttista itseäni. Sain myös oikeat diagnoosit: asperger ja ADD. Mutta yritin kuitenkin vielä elää ”normaalisti” kuten perhe halusi, eli olin edelleenkin pelinappula ilman omaa tahtoa. Tässä vaiheessa ongelmat alkoivat jo olla niin isoja, että pääsin Autismisäätiöön valmennukseen ja psykologin puheille. Autismisäätiö oli sekä positiivinen että negatiivinen kokemus. Psykologit olivat yleensä hyviä, mutta ryhmät ja valmennus eivät ihan toimineet minulle: asiat tehtiin vain yhdellä tietyllä tavalla, eikä palautettani otettu huomioon. Surkuhupaisaa oli se, kun ryhmissä istuttiin piirissä ja se, jolla oli pallo, sai puheenvuoron. Puheenvuoro vaihtui palloa heittämällä. Ymmärrän, että monet Autismisäätiön asiakkaat ovat syvemmin autistisia, mutta tuo tuntui vain niin alentavalta: aivan kuin olisin kehitysvammainen. Valmennus oli hyvin paljon viikko-ohjelman tekoa ja siitä keskustelua. Olisin siihen lisäksi tarvinnut keskustelua kuormituksesta ja siitä, mitä voisi jättää pois viikko-ohjelmasta, mutta sellaista ei ollut. Talon tapa hoitaa asioita oli tärkeämpää kuin yksilöllinen kuntoutus, eikä mielipiteitäni vieläkään aina kuunneltu.
Luulen että aloin toimia itsenäisemmin, kun löysin Kulttuuripaja Elviksen vuonna 2013. Siellä tuli nopeasti selville, että minua ei yritetä muuttaa, vaan pikemminkin yritetään auttaa olemaan enemmän oma itseni. Ensimmäisenä vuonna minulla oli vielä maski päällä, mutta kun tuntui turvalliselta aloin näyttää enemmän omaa persoonallisuuttani. Kuin aloitin Elviksessä, olin vasta äskettäin pyytänyt ystäviäni kutsumaan mua Henkaksi ja jostain syystä olin Elviksessä alkuajan vanhalla synnyinnimelläni. Tuntui todella hyvältä kertoa, että toivon mua kutsuttavan Henkaksi.
Asia, mikä eniten teki minusta itsenäisen toimijan, oli transprosessini, koska jotkut minulle tärkeät ihmiset, erityisesti vanhempani, olivat niin vahvasti sitä vastaan. Se oli hetki, jolloin piti päättää elänkö muiden toiveiden mukaan vai teenkö päätökset omasta elämästäni. Päätös oli vaikea, mietin sitä pitkään ja tarvitsin paljon tukea esimerkiksi Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen työntekijöiltä ja ryhmistä, jotta uskaltaisin tehdä sen. Mutta silloin kun päätin, että ensisijaisesti mun elämästä päätän minä itse, muutuin itsenäiseksi toimijaksi. Se näkyy oikeasti kaikessa mitä teen. Voin kysyä muilta neuvoja, mutta lopullisen päätöksen asioistani teen minä itse, niin kauan kuin mun päätökset eivät satuta tai loukkaa ketään muita. Se on äärimmäisen pelottavaa, mutta samalla äärimmäisen helpottavaa. Vain minä olen loppupeleissä vastuussa minun asioistani: jos asiat menevät hyvin, kiitos kuuluu minulle ja jos asiat menevät huonosti, olen tehnyt väärän valinnan. Vieläkin on elämässäni ihmisiä, jotka haluavat tehdä valinnat puolestani, mutta olen oppinut sanomaan ei. Oikeassa paikassa sanottu ei on oikeasti paras tapa käyttää itsenäistä toimijuuttaan: näyttää, ettei suostu huonoon kohteluun.
Joskus itsenäinen toimijuus on todella vaikeaa. Tällaisessa kriisissä olisi helpompaa lähteä vanhemmilleen ja antaa heidän hoitaa asioita kuin se, että jää kotiin Uudellemaalle ja hoitaa asiansa itsenäisesti, vaikka se tarkoittaisi sitä ettei näkisi ketään ehkä kuukausiin. Mutta itsenäisyys tarkoittaa myös vastuuta. Vaikka tämä tilanne on todella vaikea, olen päättänyt olla vastuullinen aikuinen. Olen päättänyt selvitä tästä.