—
Teksti: Anna Petsorowo
Mielenterveys on hyvinvoinnin tila, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä, selviytymään elämään kuuluvissa haasteissa, sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisönsä toimintaan. Sigmund Freud kiteytti mielenterveyden määritelmän 1900-luvun alussa seuraavasti: “Mielenterveys on kyky rakastaa ja tehdä työtä”.
Tänä päivänä mielenterveyden häiriöiden tarkka määritteleminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta, koska monet mielen oireet kuuluvat myös osaksi normaalia elämää. Stressi, ahdistus ja pelot ovat sellaisia tiloja, joita on myös muilla kuin mielenterveyden häiriöiden kanssa elävillä. On kyse mielenterveyden häiriöstä, kun henkilön mieliala, tunteet, ajatukset tai käytös haittaavat toimintakykyä, aiheuttavat kärsimystä tai vaikeuttavat ihmissuhteita. Vakava mielenterveyden häiriö saattaa lamauttaa ihmisen täysin.
Hyvän mielenterveyden mittari on se, että ihminen on tyytyväinen elämäänsä ja kokee sen merkityksellisenä. Myös joustavuus elämän kriisikohdissa merkitsee hyvää mielenterveyttä. Tunnustamalla vahvuutensa ja kykynsä ihminen pystyy keskustelemaan muiden ja itsensä kanssa, sekä osallistumaan yhteisön toimintaan.
Mielenterveyden haasteet ovat tavallisia ja niitä kohtaa lähes jokainen elämässään. Hyvää mielenterveyttä voi edistää muun muassa harjoittelemalla ihmissuhdetaitoja, olemalla mukana yhteisessä tekemisessä, pitämällä yhteyttä toisiin ihmisiin, ja tekemällä itselleen mieluisia asioita. Myös riittävällä levolla, ruokavaliolla, sekä tunnetaitojen harjoittamisella on merkitystä.
Entä kun mielenterveys horjuu? Mitä silloin pitää ja voi tehdä? Uskaltaako apua pyytää? Leimautuuko silloin jotenkin? Nämä ovat ikuisuuskysymyksiä. Se, mikä auttaa yhtä, voi toiselle olla vasta viimeinen vaihtoehto. Ihmiset ovat yksilöitä ja erilaisia, se pitäisi huomioida tarjottaessa erilaisia tukivaihtoehtoja. Yhteiskunnassamme on vieläkin vallalla stigma mielenterveyden häiriöitä käsiteltäessä. Vaikka stigma haalistuukin ajan kanssa, on sen käsittely vielä lapsenkengissä.
Mistä apua, kun mielenterveys horjuu?
Tällä hetkellä mielenterveyspalveluihin hakeudutaan terveyskeskusten kautta. Monissa kunnissa kirjoitetaan edelleen lähete psykiatriselle poliklinikalle, jonne pääsyä pitää odottaa. Sieltä pitää saada erikoislääkärin lausunto minkä jälkeen potilasta seurataan kolme kuukautta.
Tämän jälkeen Kela miettii vielä ainakin muutaman viikon asiaa. Saadakseen Kelan takaamaa hoitoa, pitää olla todistettavasti takana vähintään kolmen kuukauden hoitosuhde. Kaiken tämän jälkeen henkilön pitää löytää itse itselleen terapeutti. Psykoterapia kestää kolme vuotta kerrallaan ja sitä saa 67-vuotiaaksi saakka. Haettaessa täytyy tehdä kuntoutussuunnitelma aina vuodeksi kerrallaan, maksimissaan kolmeksi vuodeksi.
Etenkin kiireettömään hoitoon pääsy koetaankin usein hankalaksi ja tarvittavaa tukea voi joutua pahimmissa tapauksissa odottamaan monta kuukautta. Hoitoon pääsylle on taattu tietyt määräajat, ja jos terveyskeskus tai sairaala ei voi tarjota hoitoa säädetyssä ajassa, niiden on hankittava se muualta. Arkisin, terveyskeskuksen aukioloaikana, terveyskeskukseen on saatava välittömästi puhelinyhteys tai on voitava mennä käymään. Jos hoidon tarpeen arviointi vaatii terveyskeskuksessa käyntiä, on aika saatava kolmen arkipäivän kuluessa yhteydenotosta. Hoitoon terveyskeskuksessa tulisi päästä viimeistään kolmessa kuukaudessa.
Hoitotakuu, jonka mukaan potilaalla olisi oikeus päästä hoitoon niin nopeasti kuin mahdollista, ei valitettavasti aina toteudu kiireettömissä tapauksissa. Ensiapuun ja kiireelliseen hoitoon tulee päästä heti, riippumatta potilaan asuinpaikasta. Kiireellistä hoitoa varten terveyskeskuksissa ja sairaaloissa on päivystysvastaanotot.
Kiireettömässä hoidossa sairaalan tai terveyskeskuksen toteuttamaan erikoissairaanhoitoon pääseminen edellyttää lääkärin lähetettä. Hoidon tarpeen arviointi on aloitettava kolmessa viikossa lähetteen saapumisesta. Arvioinnin edellyttämät tutkimukset ja erikoislääkärin arviointi on tehtävä kolmessa kuukaudessa lähetteen saapumisesta. Jos tutkimuksissa todetaan, että potilas tarvitsee sairaalahoitoa, on se aloitettava viimeistään kuudessa kuukaudessa hoidon tarpeen toteamisesta. Lasten ja nuorten (alle 23-vuotiaat) mielenterveyspalveluissa hoidon tarpeen arvioinnin edellyttämät tutkimukset ja erikoislääkärin arviointi on toteutettava kuudessa viikossa lähetteen saapumisesta. Hoito on järjestettävä kolmessa kuukaudessa hoidon tarpeen toteamisesta.
Jos hoitoa ei pystytä järjestämään oman kunnan terveyskeskuksessa tai sairaalassa, on hoito järjestettävä muualla, joko toisessa sairaanhoitopiirissä tai yksityisellä sektorilla. Potilaalla on oikeus myös kieltäytyä hoidosta. Tästä ei aiheudu potilaalle ylimääräisiä kuluja.
Terapiatakuu takaisi nopeamman pääsyn hoitoon
Terapiatakuulla tarkoitetaan mielenterveysalan toimijoiden kansalaisaloitetta mielenterveyspalveluihin pääsyn nopeuttamiseksi. Kansalaisaloite ylitti 50 000 kannatusilmoituksen rajan vuonna 2019, ja aloite on etenemässä eduskunnan käsittelyyn. Lakimuutoksen myötä mielenterveyshoitoon pääsisi viimeistään kuukauden sisällä. Ehdotettu lakimuutos perusterveydenhuoltoon sisältyvien mielenterveyspalvelujen terapiatakuusta takaa kaikille nopean pääsyn hoidolliseen psykoterapiaan tai muuhun psykososiaaliseen hoitoon ensimmäisen terveyskeskuskäynnin jälkeen. Ehdotetun lakimuutoksen myötä soveltuvaa varhaista hoitoa tarjottaisiin jo perusterveydenhuollossa. Hoidon tarve tulee arvioida välittömästi apua haettaessa, ja oireen mukaisen psykoterapiahoidon tai muun psykososiaalisen hoidon tulee alkaa kuukauden sisällä.
Kuva: Sara Bergström
Torniossa kehitetty Keroputaan malli haastaa perinteisen tavan tarjota hoitoa
Torniossa sijaitsevassa Keroputaan sairaalassa kehitettiin 80-90-luvulla Keroputaan malli, joka on myöhemmin tunnettu myös avoimen dialogin hoitomallina. Mallin kehitystyö alkoi valtakunnallisesti toteutetun skitsofreniaprojektin ja psykoosin tarpeenmukaisen hoidon periaatteiden kehittämisen innoittamana. Vaikka mallia alun perin kehitettiin skitsofreniaryhmän psykoosien hoitoon, on sitä Tornion alueella sovellettu myös muiden psyykkisten kriisien hoidossa. Mallin on kehittänyt psykologi Jaakko Seikkula, ja se on yhä käytössä Keroputaan mielisairaalassa.
Yhteyden ottaminen Keroputaan sairaalaan on tehty helpoksi; lähetettä hoitoon ei tarvita, vaan pelkkä puhelinsoitto yhteen numeroon riittää. Hoidon alkamiseksi riittää, että jollakin on jostakin hätä. Ensimmäinen tapaaminen voidaan järjestää vuorokauden sisällä yhteydenotosta ja kriisi nähdään mahdollisuutena. Hoitoon kutsutaan mukaan läheiset ja muut tärkeät ihmiset, joita tilanne koskettaa. Tarvittaessa viranomaisia muista palveluista kutsutaan verkoston osaksi. Ihmisiä tavataan heidän kotonaan ja muissa omissa ympäristöissään. Diagnooseja ja lääkkeitä ei tarjota heti. Tapaamisissa kaikkia ääniä kuullaan yhtä arvokkaina ja pyrkimyksenä on yhdessä ymmärtää, mistä on kysymys ja miten tilannetta voitaisiin lähteä ratkaisemaan.
Keroputaan mallissa mielenterveysongelmat nähdään valtavirrasta poikkeavalla tavalla enemmän elämäntilanteisiin ja sosiaaliseen ympäristöön kytkeytyvinä haasteina, eikä yksilötason sairauksina. Lisäksi mallissa häivytetään perinteisiä asiantuntija-potilas asetelmia ja hierarkioita. Nämä saattavat joistakin ammattilaisista olla pelottavia ja hämmentäviä asioita, jotka vaatisivat myös poisoppimista totutuista tavoista.
Psykologian tohtori Tomi Bergström on tutkinut hoitokäytäntöä väitöskirjassaan. Väitöskirjan tulosten perusteella avoimen dialogin hoitokäytäntö on pitkällä aikavälillä yhteydessä muuta psykoosin hoitoa parempaan hoitotulokseen.
Miksi avoimen dialogin hoitomalli on toimiva?
– ”Psykoosi” ja laajemmin ”mielenterveysongelma” ovat käsitteenä hyvin laveita ja epämääräisiä; käytännössä niiden alle mahtuu yhtä paljon erilaisia ilmiöitä, kun on ihmisiäkin. Tästä syystä vallalla oleva näkemys, että pitäisi olla selkeä näyttöön perustuva menetelmä asiantuntijan määrittelemään ongelmaan ei käytännössä pidemmällä aikajänteellä ole kovinkaan toimiva. Dialogisessa hoitokäytännössä tämä ennakko-oletus tavallaan hylätään; ongelma ja sen ratkaisut määritellään yhteistyössä kaikkien asianomaisten kesken, jolloin hoitokin vastaa paremmin asianomaisten todellisiin elämäntilanteisiin ja sen hetkisiin tarpeisiin. Silloin vuorovaikutuksestakin tulee tasapuolisempaa, joka oletettavasti lisää empaattisempaa ja ymmärtävämpää kohtaamista. Tutkimusten mukaan tällainen kohtaaminen itsessään on menetelmästä riippumatta vaikuttavaa, sillä jokainen lähtökohtaisesti kaipaa ymmärretyksi ja hyväksytyksi tulemista, ja melko usein jonkinlaiset puutteet tässä ovat “mielenterveysongelmaksi” määriteltyjen asioiden takana. Hoitokäytännössä ei siis keskitytä vain oireiden tukahduttamiseen (jotka voivat itseasiassa olla tilanteeseen nähden ymmärrettäviä ja toisinaan jopa hyödyllisiä reaktioita) vaan asianomaisten elämäntilanteen kokonaisvaltaisempaan huomioimiseen organisaatiorajat ylittävällä verkostotyöllä. Oletettavasti tämä tavoittaa paremmin ne elämäntilanteeseen liittyvät hankaluudet, mitä tällä hetkellä mielenterveysongelmiksi kutsutaan, kertoo Bergström.
Avoimen dialogin hoitomalli ulkomailla
– Dialogisia ja verkostokeskeisiä käytäntöjä tutkitaan parhaillaan useissa maissa. Esimerkiksi Saksassa, Norjassa, Tanskassa, Hollannissa, Italiassa, Australiassa, Yhdysvalloissa, Alankomaissa ja Iso-Britanniassa on isoja tutkimushankkeita meneillään. Ehkä pisimmällä ollaan Briteissä, jossa UCL-yliopisto on aloittanut heidän kansallisessa terveydenhuollon järjestelmässä valtakunnallisen satunnaistetun kontrolloidun kokeen avoimen dialogin mallista, ja monesta paikasta on jo lupaavia tuloksia raportoitu, selvittää Bergström.
Bergström pitää ongelmana kuitenkin sitä, että malli nähdään herkästi sellaisena, että se voidaan sellaisenaan siirtää toiseen palvelujärjestelmään. Tästä ei ole kyse, vaan alun alkaen malli kuvaa alueellisen kehitystyön vaikuttavuutta mielenterveystyön tuloksellisuuteen; miten vuosia kestävä ja arjen työhön integroitu kehitys- ja tutkimustyö itsessään muovaa palvelujärjestelmää niin, että se vastaisi paremmin sen ajan tilanteeseen ja alueellisesti ihmisten tarpeisiin. Kyse on siis alhaalta ylöspäin tehtävästä kehitystyöstä, jossa osallistetaan niin työntekijöitä kuin palveluiden käyttäjiäkin, ja jossa koko ajan seurataan, että mikä toimii ja mikä ei toimi.
Tilanne Suomessa
Bergström näkee yllämainitun syyksi siihen, ettei malli juurikaan leviä Suomessa; koska ei ole tarkkarajaista ”menetelmää”, mitä levittää tai mistä joku yksittäinen taho vaikkapa taloudellisesti hyötyisi. Mielenterveyspalveluiden kehittäminen perustuu tällä hetkellä enemmän ylhäältä alaspäin tehtävään työhön; ensin asiantuntijoiden on kehitettävä tietynlainen menetelmä tietynlaiseen ongelmaan, jonka toimivuutta on sitten tutkittava kontrolloiduilla tutkimusasetelmilla. Mikäli menetelmä todetaan tällaisella tutkimuksella vaikuttavaksi, pyritään se lähes sellaisenaan siirtämään palvelujärjestelmään. Jos ongelma on tarkkarajainen (kuten lääketieteessä joskus onkin), tämä lähestymistapa toimii. Mielenterveyspalveluissa kohdattavat haasteet ovat lähtökohtaisesti hyvin monimutkaisia, joten perinteinen menettelytapa ei välttämättä tuotakaan toimivia tapoja ihmisten elämänongelmien kohtaamiseen.
Bergström näkee ongelmaksi mallin leviämiselle myös sen, että siinä mielenterveysongelmat nähdään valtavirrasta poikkeavalla tavalla enemmän elämäntilanteisiin ja sosiaaliseen ympäristöön kytkeytyvinä haasteina, eikä yksilötason sairauksina. Lisäksi mallissa häivytetään perinteisiä asiantuntija/potilas-asetelmia ja -hierarkioita. Nämä saattavat joistakin ammattilaisista olla pelottavia ja hämmentäviä asioita, jotka vaatisivat myös poisoppimista totutuista tavoista. Monikaan ei tähän ole valmis, vaan usein tyydytään vallitsevaan tilanteeseen tai puhutaan ”resurssipulasta”.
Psykoosi
Bergström kertoo, että psykoosi on käsitteenä melko lavea ja se yleensä määritellään todellisuudentajun häiriintymiseksi, vaikka todellisuutta itseäkään ei oikein osata kovin objektiivisesti tieteessäkään tavoittaa. Termillä viitataan käytännön työssä myös hyvin laajaan kirjoon erilaisia tilanteita, joissa ihmisellä on todella vaikea olla, eikä kukaan oikein tiedä mistä on kysymys tai mitä pitäisi tehdä. Psykoosi-termi kuvaa siis erilaisia tilanteita ja erilaisia kokemuksia, jonka vuoksi siihen johtaneet asiatkin ovat aina erilaisia. Tätä yksilöllistä luonnetta ei oirekuvauksiin eli diagnooseihin keskittyvässä palvelujärjestelmässä oikein saada tavoitettua.
Vaikka Bergström ei sulje täysin pois sitä, että kyse olisi jonkinlaisesta orgaanisesta toimintahäiriöstä aivoissa, hän toteaa, että suurimmalla osalla mielenterveyspalveluita käyttävistä kyse on alun alkaen jostakin muusta; esimerkiksi hankalista elämänkokemuksista, pitkittyneestä kuormittuneisuudesta, unettomuudesta, yksinäisyydestä ja sen sellaisesta.
Kuormitustekijöiden ratkaiseminen
-Toki ihmiset ovat varmasti biologialtaan erilaisia esimerkiksi siinä, miten tunteita tunnetaan ja ajatuksia ajatellaan. Myös elämäntapahtumat muovaavat aivotoimintaamme ja voivat johtaa sellaisiin sisäsyntyisiin kokemuksiin, jotka voivat olla sekä yksilölle että ympäristölle haitallisia. Mielestäni on harhaanjohtavaa kuvata tällaisten ympäristöstä riippuvien reaktioiden johtuvan tieteelle pitkälti tuntemattomaksi jääneestä ja vain yksilöön palautuvasta ”mielensairaudesta”. Näitä erilaisia kuormitustekijöitä päästään ratkaisemaan dialogisessa hoitokäytännössä, kun huomiota kiinnitetään myös yksilön ulkopuolelle ja resursseja siirretään nimenomaan hankalaa oloa aiheuttavien tilanteiden ratkaisemiseen ympärillä olevan verkoston kanssa.
Koska pääpaino ei ole tietyssä hetkessä ja tilanteessa esiintyvien ”oireiden” tukahduttamisessa, on mallissa mahdollista myös lääkehoitoa joustavammin räätälöidä oireiden ja tilanteen mukaisesti, ei siis oletetun mielensairauden mukaisesti. Tämä oletettavasti vähentää pidempikestoiseen psykoosilääkitykseen liittyviä haittoja, joista yksi voi viimeaikaisten tutkimusten perusteella olla psykoosialttiuden lisääntyminen johtuen aivojen luontaisesta sopeutumispyrkimyksestä lääkkeen vaikutusten kompensointiin. Tästä syystä jo aloitettua psykoosilääkitystä voi olla hankala lopettaa, eikä lääkettä saisi omin päin pois jättää, jatkaa Bergström.
Keroputaan mallissa dialoginen kohtaaminen yhdessä verkostotyön ja valikoivamman lääkehoidon kanssa voi ehkäistä psykoottisen tilan kroonistumista, ja tutkimuksissa tämä on näkynyt esimerkiksi skitsofreniadiagnoosien ilmaantuvuuden laskuna niillä alueilla, jossa hoitokäytäntö on onnistuneesti otettu käyttöön. Skitsofrenia kun on käytännössä synonyymi kroonistuneelle psykoosille.
Standardihoitoa saaneista ensipsykoosipotilaista puolet oli 19 vuoden jälkeen edelleen hoidon piirissä, yli 80% käytti psykoosilääkettä ja yli 60% sai työkyvyttömyystukia, kun dialogisesti hoidetuista vain 30% sai seurannan lopussa mielenterveyshoitoa ja työkyvyttömyystukia. Myös sairauskuolleisuus oli dialogista hoitoa saanneilla pienempää. Itsemurhien määrissä ei ollut eroja, tiivistää Bergström.
Kun haluaa ja tarvitsee hakea apua itselleen kannattaa se kaikesta huolimatta tehdä – vain hakeutumalla hoidon piiriin voi saada apua.
Kokemustarinoita:
“Mielenterveyden parissa kamppailevilta vaaditaan usein liian kovaa suoriutumista tilanteissa, joissa sängystä nouseminenkin on liikaa”
“Ollessani ala-asteella hakeuduin hoitoon ensimmäistä kertaa kouluterveyden kautta. Sain silloin koulupsykologilta apua muutamassa päivässä ja kävin terapiassa useamman vuoden ajan. Tilanteeni pahentui 14-vuotiaana, jolloin hain ensiavusta apua itsetuhoisuuteen. Koin, että ensiavussa kohtaamani lääkäri ei auttanut, vaan leimasi tilanteeni ”teiniangstiksi” sanoen, ettei usko minun pystyvän tappamaan itseäni. Hän myös katsoi, että tilanteeni ei ollut niin akuutti, että saisin kunnalliselta puolelta apua nopealla aikataululla ja kannusti minua hakeutumaan yksityisen puolen palveluiden pariin. Pian kuitenkin huomattiin, että tarvitsisin masennuslääkkeitä ja diagnoosin, joita kyseinen yksityinen terapiapalvelu ei myöntänyt. Tämän vuoksi sainkin lähetteen julkiselle puolelle, jonne pääsin noin kahdessa kuukaudessa.
Siirryttyäni nuorisopuolelta aikuispuolelle jouduin hakemaan uudestaan apua terveyskeskuksesta. Tuolla kertaa jouduin odottamaan viisi kuukautta ensitapaamista, vaikka minulle oli luvattu korkeintaan kuukauden tauko terapiassa. Aikuispuolella hoitosuhteeni lopetettiin noin vuoden jälkeen. Minun katsottiin olevan edelleen masentunut, mutta tilannetta ei enää tulkittu niin akuutiksi, että viikoittaiset terapiakäynnit olisivat tarpeen. Minulle sanottiin, ettei edes kuukausittaiseen käyntiin ollut resursseja.
En usko, että kukaan yhtään huonommassa toimintakyvyssä oleva olisi pystynyt järjestämään lääkärinlausuntoja ja terapioita tuossa tilanteessa. Mielenterveyden parissa kamppailevilta aikuisilta vaaditaan liian kovaa suoriutumista tilanteessa, jossa sängystä nouseminenkin on usein liikaa.”
“Hakeuduin mielenterveyspalveluiden piiriin 14-vuotiaana. Tilanteeni ei ollut tarpeeksi akuutti, joten en päässyt hoitoon. Eli ollut esim. ADHD:ta, Aspergeria tai itsetuhoisuutta. Jouduinkin hakemaan omaa tilannettani kuvaavaa lausuntoa yksityiseltä puolelta. Lausunnon/diagnoosin saadakseen yksityisellä puolella piti käydä kahdesti kahden kuukauden väliajalla. Tämän jälkeen saatu lausunto piti vahvistaa julkisella puolella. Koko tähän prosessiin kului yhteensä kolme vuotta.”
“Jouduin suljetulle osastolle pakkolähetteellä. Minut tultiin hakemaan kotoani ambulanssilla. Kotiini tulivat päivystävä lääkäri, kaksi poliisia ja hoitaja. Lähete tehtiin kotonani, eikä minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä heidän mukaansa. Aloite hoidostani oli tullut muualla asuvilta perheenjäseniltäni. Osastolla vapauteni riistettiin heti kättelyssä. Olin kolme päivää tarkkailussa, jolloin en saanut poistua osastolta. Ulos parvekkeelle pääsin vain, jos hoitajilla oli aikaa, eli en juuri koskaan. Minut lääkittiin vahvasti, enkä tiennyt mitä lääkkeitä minulle syötettiin. Lääkäriä sai tavata vain kerran viikossa, ja usein minulle sanottiin, etten itse tapaa lääkäriä, vaan hoitajat puhuvat puolestani lääkärille. Olin suljetulla pari kuukautta. Päiviini kuuluivat tuolloin lääkkeet, ruoka, tupakkatauot, tv:n tuijottaminen ja ulospääsystä haaveileminen. En tullut hullua hurskaammaksi kun minut kotiutettiin.”
Teksti: Anna Petsorowo
Tutustu muihin Anna Petsorowon juttuihin: https://mieletontavaloa.fi/tag/anna-petsorowo/
Lue Anna Petsorowon kirjoitussarjaan ”Mielenterveys maailmalla”: https://mieletontavaloa.fi/tag/mielenterveys-maailmalla/