Hyppää sisältöön

Tarina pienistä, paroista ja poloisista puissaan, suuremman alla asuen ja tietä sen kyntämää protestoiden   

— Media, Valoa! -lehti

Teksti: Arttu Holm 
Kuvitus: J. Suonpää 

Oli kerran yksi, joka puussansa kiipesi. Tuo yksi sitten yhtäkkiä yllään näki toisen, suuremman ja ylvään puun, jonka oksilta hedelmiä tippui. Se oli aiemmin vain horisontissa siintänyt, mutta nyt se olikin niin ikään ihmeellisesti tuossa? Yksi ajatteli: ”Miten minä pieni ja niin poloinen parka voisin tuolta, suuremmasta ja ylväästä puusta alaa itsellein saada?” Ei auttanut muu kuin omaa puutaan nostella. Kasvattaa ja kastella. Mutta jostain syystä oma puu ei kasvanutkaan? Eikä se kyllä, totta vieköön kasvanut muillakaan, puissaan kiipeilevillä paroilla, poloilla.  

Eräänä päivänä tuo yksi Pieni poloinen näki kuinka viereisestä puusta, yhtä suhteisesta kuin omansakin oli, lennähti lehtinen tuuleen. Lehtiseen oli kirjailtu irvistyksiä ja kiusauksista kammostuneita, kauheita sanastoja, joita ei näin pieni parka poloinen ollut kyllä kuuna päivänä silmillään aroilla aistinut? 

Suurempi ja jylhä puu tiputteli omeniaan kuin almuja ikään. Eikä sen kasvustakaan näyttänyt tulevan loppua? Päivät kuluivat ja vaihtuivat viikkoihin. Viikot muuttuivat kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi. Pienet poloisten parkojen puut irvistelivät yhä enemmän ja enemmän toisilleen heitellen vähintään ensimmäisen kävyn päivässä. Pieni parka poloinen puustaan yritti huolta pitää, mutta kasvatustaan vahdittiin, ja kasteluvesi oli aina vain kalliimpaa. Jokahisella poloisen puun pohjalla oli juuret mullassa maan tumman ja arvokkaan.  

Piirrettyjä puita oranssilla taustalla.

Suuri puu vain kukoistaen kasvoi, mutta sen kiipeilijää ei juuri näkynyt vilkuttamaan. Suuren puun oletettu ”Poloinen” yleensä enemmän kyyhkyjään tuuleen päästi. Ne vislaten, aina pari riviä silloin tällöin nahevasti tirskauttivat. Ennen pitkää keksi jokunenkin poloinen-paroista kysymästä kysyä: ”Olemmekohan me muut, näin pienet, parat ja poloiset, siksi niin kauhean irvikkäitä toisillemme, koska yksi saa kasvaa ja me muut emme niinkään?” ”Poltetaan Suurin puu!” huusi yksi, ”Kyllä, kyllä, kyllä!” huusi pari muuta. ”Eijeijeijei!” kuului toisaalta ja perään diplomatiaa ehdotettiin. Suuri puukin päätyi keskusteluihin mukaan pakinoimaan ja pian jo kostaa uhkasi: ”Jos te matoset ja mitättömät minua, suurinta ja ylväintä uhaten kehtaatte nousta! Minä vien teiltä veden! Mitäs siihen sanotte, moukat!” 

Hetkeksi hiljeni kaikki, kun tämä kuultiin. Seuraava aamunkoi kuitenkin jo punaisena hohkasi ja vastarintaa käytiin hyvässä ja pahassa. Aseitta ja asein… 

Siinä sitten kaiken keskellä, tämä yksi Pieni, parka ja poloinen väsyi puolistaan puhumaan ja rajoistaan riittämään. Pieni parka poloisen sisällä kuitenkin kyti liekki pihisevä. Oma puu oli kaatouhan alla, eikä kasvattaminenkaan ollut enää niin helppoa kuin se joskus oli ollut. Pieni, parka ja poloinen halusi sanoa jotain kaikkeen puiden kilpailevien kiipeilijöiden mielettömyyteen. 

Niin päätti siksi tämä Pieni, parka ja poloinen, että hänpä menee ja sanailee mitä mistäkin ajattelee ja löysi kuin löysikin samoilla teillä ja turuilla mielissään kulkeneita muita pieniä, parkoja ja poloisia, joilla arvot riittävän lähellä hänen omiaan oli. Yhdessä alettiin lehtiä sanelemaan ja yhdessä oltiin, tultiin ja mentiin loppuun saakka. Silloinkin, kun Suuri puu päätti arvossaan ja voimassaan, ettei tällaisia näkyjä ja sanoja tarvitakaan enää mihinkään. Siltikään eivät pienet parat, niin poloiset hiljenneet. Pienet, parat ja poloiset jatkoivat eteen ja valmiina uusiin haastoihin Suurimman puun varjossa. Mutta rauhassa. 

Rauhassa ja sanotuin sanoin, lauletuin lauluin ja kerrotuin näyin. 

Kohdaten ja avaten. Loppuun saakka. 

Lue lisää VALOA! -lehden juttuja:

Lue uusimmat artikkelit

Kaikki artikkelit