—
Kuvaaja: Anni Virta
Tämä syksy on ollut kiinnostavin, mutta myös hankalin aika minulle vuosiin. Kun lopetin Pohjoismaisen kirjallisuuden opinnot 2014-2015, luulin että viralliset opintoni yliopistolla olisivat siinä. Hengaisin vielä yliopistolla ja lukisin läpi kaikki opiskelijakirjaston sukupuolentutkimuksen hyllyt, mutta en suorittaisi enää mitään virallista. Monen vuoden graduhelvetti sai tajuamaan, että aspergerin, add:n ja erinäisten mielenterveyshäiriöiden cocktail tekisi suorittamisesta yliopistossa vaikeaa, ellei mahdotonta. Tai jos ei mahdotonta, niin hinta fyysiselle ja henkiselle terveydelleni olisi liian korkea.
Ensimmäisinä vuosina, ennen kuin opin suojaamaan itseäni, nukuin yöt yliopiston sohvalla ennen deadlinea. Nukuin ehkä pari tuntia yössä, muuten kirjoitin. Koska prosessoin asioita hitaammin, tarvitsen paljon aikaa virallisen kirjoittamisen kanssa. Kirjoittaminen on äidinkieleni, rakastan sitä yli kaiken ja esimerkiksi tällaisen artikkelin kirjoittaminen menee tunnissa parissa, jos kestää sitäkään. Mutta kun pitää kirjoittaa virallista, akateemista tekstiä viitteineen ja analyyseineen, olen hidas. Mahdottoman hidas. En tiedä miksi, ehkä jännittää se, että tiedän että kirjoitustani arvostellaan.
Jäin siis 2010-luvun alussa pahasti jumiin graduni kanssa. Vaikka yritin kaikkeni, se ei edennyt. Olin päivät yliopistolla, välillä kävin vessassa viiltelemässä, ja sitten taas takaisin kirjoittamaan. Kesti kauan ymmärtää, että gradu ei ollut minua varten. Olen iloinen, että sain Autismisäätiön psykologilta tukea laittaa projekti jäihin, koska en vaan voinut hyvin. Enkä ole katkera siitä, koska tiedän että tein parhaani, jaksamiseni uhalla.
Pari vuotta hengailin eniten Kulttuuripaja Elviksessä ja Mielettömässä valossa. Elämä oli helpompaa ja nautin kaikesta, mutta jotain puuttui. Halusin jakaa kaiken lukemani ja ideat muiden kanssa, keskustella, väitellä. Vaikka se verottaa ihan hirveästi, yliopisto-maailma on se maailma johon kuulun, tavalla tai toisella. Syksyllä 2017 päätin alkaa taas opiskella virallisesti, tällä kertaa sukupuolentutkimusta.
Mutta en ollut valmistellut itseäni tarpeeksi hyvin. Meni kolme viikkoa, sitten veitsi alkoi taas tulla mukaan yliopistoon. Oli pakko laittaa opinnot tauolle ja lähteä lataamoon. Tällä kertaa päätös oli todella vaikea, koska se ei tullut itseltäni. Ymmärrän kyllä, että hoitajat vahvasti suosittelivat kurssin keskeyttämistä, koska en ollut opiskelukunnossa sillä hetkellä. Luulin että jatkaisin opintoja keväällä 2018, mutta koska peruskurssi keskeytyi, en voinut ottaa mitään muuta kurssia, ja peruskurssia ei järjestetty keväällä.
Syksyllä 2018 suoritin sitten peruskurssin loppuun. Se oli mielenkiintoinen, vaikka osa oli ennestään tuttua ja osa, kuten työelämä, sellaista mikä ei kiinnostanut ollenkaan. Ryhmäkeskustelut olivat kiinnostavammat ja tuntui, että sain taas ääneni kuuluviin.
En huomannut, että minua oltaisiin kohdeltu vammaisena, mielenterveysongelmaisena neurokirjolaisena hirveän erilaisesti. Kunnes teemana oli ekofeminismi ja keskustelimme ravinnosta. Möläytin, että mielestäni on ihmisen oma valinta, syökö hän syö lihaa vai ei. En ollenkaan ajatellut, että se olisi hyvin sosiaalisesti epäkorrektia sanoa tuossa yhteydessä. Sen jälkeen alkoi melkoinen sosiaalinen jäätyminen, kukaan ei enää puhunut kanssani.
Onneksi kurssi oli tässä vaiheessa jo loppumassa. Tentistä sain 4, eli toiseksi korkeimman arvosanan. Se oli kovan työn takana, mutta olin todella iloinen siitä.
Seuraavassa periodissa otin Trans- ja vammaistutkimus-kurssin. Pähkäilin sitä paljon, koska se oli syventävien opintojen kurssi ja olin siihen asti ottanut vain yhden peruskurssin. Mutta transmaskuliinisena / muunsukupuolisena vammaisena ihmisenä tiesin, että tämä olisi niin minun kurssini. En muista, että olisin koskaan ollut niin inspiroitunut opinnoistani kuin tästä kurssista. Onhan se vaikeaa, kun pitää tavallaan teoretisoida oman elämänsä kipupisteet, mutta samalla se on mielenkiintoista.
En muista, että millään muulla yksittäisellä kurssilla olisi ollut yhtä paljon duunia: 2-4 vaikeaa englanninkielistä tekstiä per viikko, reflektiopaperi melkein joka viikko ja lopuksi 8 sivun essee. Esseen deadline oli oikeasti tänään (maanantai 7.1 2019), mutta sain onneksi lisäaikaa sunnuntaihin, koska olen ollut sairaana. En vieläkään tiedä, saanko esseetäni valmiiksi. Haluan saada, mutta en oman terveyteni uhalla. Ja vaikka en saisikaan esseetä valmiiksi, kaikki tämä työ ei ole ollut turhaa, koska olen oppinut niin paljon.
Jostain ihme syystä en ole itsenäisissä opinnoissani ennen lukenut vammaistutkimusta, saati sitten feminististä vammaistutkimusta. Tämä kuulostaa käsittämättömältä, sillä olenhan ollut fyysisesti ja neurologisesti vammainen syntymästäni asti ja kai nämä mielenterveysjututkin voi luokitella vammaksi. Opin paljon uutta myös trans-asioista, mutta ne olivat asioita, joista olin ainakin jollakin tasolla jo lukenut. Mutta vammaistutkimus avasi maailmani.
Ensimmäisen kerran kuulin ableismin, eli kyvykkyyden olettamisen käsitteen. Tiesin tietenkin, että oli epäreilua, että minut vammaisena henkilönä oletettiin kykenemään samaan kuin muut, mutta en tiennyt että sille oli oma käsitteensä.
Opin, että liikuntarajoite ei ollut vamma, vaan ei-esteettömät tilat. Opin, että on väärin, että ainoa sukupuolineutraali vessa on invavessa. Itse käytän suurimman osan ajasta invavessaa sukupuoliristiriidan takia. Mutta koska liikun huonosti, minulla on myös validi fyysinen syy käyttää invavessaa. En tarkoita, ettei muilla trans-/muunsukupuolisilla olisi, mutta joskus ihmiset tuijottavat kun menen invavessaan. Silloin kävelen vieläkin huonommin näyttääkseni, että minä kuulun sinne.
Opin crip-teorian, joka on queer-teorian ja vammaistutkimuksen välimuoto, eli sateenkaarivammaisteoria. Opin, miten tärkeää on kysyä ne vaikeat, epämukavat kysymykset. Jos asian voi queerata eli kyseenalaistaa queerin mukaan, sitä voi myös cripata. Se yksi pieni, melkein lapsellinen kysymys ”miksi”, on kaikesta tärkein.
Miksi maailma on tehty ei-vammaisille ja vammaiset ovat vähemmistö? Miksi meitä syrjitään? Miksi on omituista, jos joku käyttäytyy sosiaalisesti eri tavalla, ei vaikka katso silmiin? Miksi pitää olla joko mies tai nainen? Miksi meitä ylilääkitään zombieiksi, eikä heitä, jotka uskovat olevansa normaaleja? Miksi ylipäätään ketään ylilääkitään zombieiksi? Miksi avunsaanti on niin helvetin vaikeaa? Mitä häpeää siinä on, että tarvitsee apua?
Mutta ennen kaikkea opin, että pahin ableisti asuu oman pään sisällä. Se järjetön määrä itsehäpeää omista rajoitteistaan. Se itseinho kehosta ja mielestä, jotka eivät sovi muottiin. Se melkein absurdi toive normaaliudesta. Se halu näyttää, että ”katsokaa, olen vammainen, kuitenkin pystyn samoihin asioihin kuin te”. ”Enkö olekin nyt hyvä, reipas, urhea, sisukas, kun pystyn samaan kuin te”. ”Katsokaa miten hyvä vammainen olen, en anna rajoitteideni haitata, pystyn kaikkeen mitä te (vaikka uuvutan itseäni sekoamispisteeseen ja itken joka ilta kumppanilleni puhelimessa, etten jaksa enää)”. ”Pystyn ihan kaikkeen (mulla ei vaan ole muuta elämää kuin opinnot ja menen välillä vessaan viiltelemään)”.
Ableistista maailmaa ei voi parantaa ennen kuin ableisti pään sisällä on saatu pois. En tiedä, miten se onnistuu, mutta luulen että se alkaa sillä että muistuttaa itseään kerta toisensa jälkeen että kelpaa sellaisena kuin on.
Ehkä jossain vaiheessa sitä alkaa vielä uskoa. Se alkaa myös sillä, että ottaa sanat haltuunsa. Ne sanat, joilla kiusataan ja loukataan, kuten vammainen, hullu, autisti, transu jne. Katsoo kiusaajaa, on se sitten pään sisällä tai ulkopuolella silmiin, seisoo suorana ja sanoo: ”Niin, olen vammainen, hullu, autisti, transu. Mitä siitä?”.
Ableismi on yksi eniten käytetyistä termeistä vammaistutkimuksessa. Termillä viitataan kyvykkyyden olettamiseen: oletetaan, että kaikilla on samat kyvyt kuin itsellä. Sekä ihmiset että sosiaaliset rakenteet voivat olla ableistisia.
On vaikka ableismia olettaa, että ihminen, joka liikkuu pyörätuolilla, pystyisi saapumaan paikalle samaan aikaan kuin muut (bussissa voi olla ramppi rikki, invataksi on jäänyt tulematta jne.) tai että ihminen, joka on neurokirjolainen, pystyisi opiskelemaan samaan tahtiin kuin muut. Sekin on tavallaan ableismia, että julkisia tiloja ei rakenneta esteettömiksi.
