Hyppää sisältöön

Suomalaisen elokuvaneuvoksen vuosikymmenet

Etusivu > Mediaa! > Suomalaisen elokuvaneuvoksen vuosikymmenet

— Media, Mediakasvatus, Valoa! -lehti

Suomalaisen elokuvaneuvoksen vuosikymmenet – 90-vuotias Kari Uusitalo uskoo kaikkien vaikeuksien olevan aina voitettavissa 

Teksti: Aarne Arpivaara 
Kuvitus: Elonet, Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ystävällisellä luvalla 

Mustavalkokuvassa mies katsoo kameraan
Kari Uusitalo

Meillä Valoa! -lehden toimituksessa oli kunnia juhlistaa suurta merkkipäivää. Saimme nimittäin haastatella elokuvatutkija Kari Uusitaloa, joka täytti 90-vuotta 14. heinäkuuta 2023. Uusitalon kunnioitettavaan ikään mahtuu vielä kunnioitusta herättävämpi ura kotimaisen elokuvan parissa. Hän on käytännössä koko suomalaisen elokuvatutkimuksen merkittävin pioneeri ja peruskiven laskija. Uusitalon uurastus huomioitiin vuonna 1990 elokuvaneuvoksen arvonimellä. Sen on tähän mennessä saanut vain kahdeksan suomalaista. 

Tätä pitkää ja arvokasta elämäntyötä on ohjannut sammumaton rakkaus suomalaiseen elokuvaan. Se syttyi Uusitalon ollessa ainoastaan kymmenesosan nykyisestä iästään. Hänen lapsuus- ja nuoruusvuotensa olivat kotimaisen elokuvatuotannon todellista kulta-aikaa, joka ulottui 1930-luvun puolivälistä 1960-luvun alkuun. Suomen suurimmat tuotantoyhtiöt hallitsivat tuolloin kansallista populaarikulttuuria lukemattomilla menestyselokuvillaan ja filmitähdillään. Valkokankaan vetovoima oli vahvimmillaan sota-aikana, jolloin elokuvat toivat lohtua jatkuvaa pelkoa ja surua kärsivälle kansalle. Myös Kari Uusitalon varhaisin elokuvakokemus on peräisin jatkosodan keskeltä vuodelta 1942. Hän pääsi tuolloin näkemään Orvo Saarikiven ohjaustyön Oi aika vanha kultainen…! (1942) tuoreena valkokankaalta. Vaikka tarinan keskiössä ovat menneitä opiskeluvuosiaan muistelevat aikamiehet, sydämellinen teos teki pieneen Kari-poikaan valtavan vaikutuksen.  

-Siitä hetkestä olin myyty suomalaiselle elokuvalle. Yksinkertaisesti, Uusitalo muistelee. 

Seuraavan vuosikymmenen aikana Uusitalo opiskeli itsensä valtiotieteiden maisteriksi, mutta elokuvan kutsu kaikui edelleen nuoren opiskelijan päässä. Hän pääsi kuvausryhmän assistenttina ja filmitoimittajana tutustumaan suurten tuotantoyhtiöiden työelämään. Uusitalolla oli myös alati kasvava tiedonnälkä Suomen vielä tuolloin kirjoittamattoman elokuvahistorian saloihin. 

-Kiinnostus kotimaista elokuvaa kohtaan sai minut yrittämään löytää lisätietoa kaikista mahdollisista lähteistä. Kun kotimaisen elokuvan kattavaa historiateosta ei ollut, päätin tehdä sen itse, Uusitalo kertoo. 

Päätöksen myötä syntyi kotimaisen elokuvatutkimuksen kantateos Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965). Opus kävi läpi koko Suomen siihenastisen elokuvatuotannon dokumentti- ja mainoselokuvia myöten. Teksti avaa myös elokuvateattereiden ja muiden alan yritysten historiaa Suomessa aina elokuvien ensirantautumisesta lähtien. Uusitalo kirjoitti Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet päivätyönsä ohella ilman stipendejä tai apurahoja. 

Suomalainen elokuvatuotanto oli 1960-luvulle mennessä saavuttanut rikkaan ja vaiheikkaan historian, joten nuorelle ja ahkeralle tutkijalle riitti runsaasti työtä. Vanhoilla elokuvantekijöillä oli paljon aiheeseen liittyviä tietoa ja muistoja, joita ei löytynyt muista lähteistä. Jos nämä tarinat olisivat jääneet kirjoittamattomiksi, tulevien elokuvaintoilijoiden olisi ollut entistä vaikeampaa päästä Suomen elokuvahistorian äärelle. 

-Keräsin tietoja systemaattisesti joka lähteestä mm. haastattelemalla vielä elossa olevia suomalaisen elokuvan pioneereja kuten Karl Fageria, Risto Orkoa ja Mauno Mäkelää. 

Perusteellisen tutkimustyön myötä Uusitalosta tuli suomalaisen elokuvan ykköstietäjä. Hänestä on käytetty esimerkiksi sanoja ”mies, joka tuntee maansa elokuvan läpikotaisin” ja ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”. Jälkimmäiseen titteliin Uusitalolla on tapana lisätä pilke silmäkulmassa olevansa kirjan ”nahkakantinen” laitos. 

Tutkimuksen ohella Uusitalolle on riittänyt työtä myös elokuvantekijänä. Hän on toiminut niin käsikirjoittajana, leikkaajana kuin ohjaajana. Hän teki vuonna 1964 yhteisyötä ikonisen näyttelijä-ohjaaja Åke Lindmanin kanssa elokuvissa Laukaus Kyproksella ja Juokse kuin varas. Erityisen paljon kokemusta Uusitalolla on dokumenttielokuvien saralta.  Huomattavin hänen dokumenteistaan lienee teatterilevityksen saanut kokoillan mittainen Mannerheim – Suomen marsalkka (1968). 

Uusitalo huomasi kuitenkin vuosien kuluessa, että hänen paikkansa on elokuvatutkimuksen piirissä. Tämä työ oli sekä mielekästä että itsenäistä, ja hän koki sen avulla pystyvänsä parahiten palvelemaan Suomen elokuvakulttuuria.  

Suomen filmiteollisuuden mainosjuliste, jossa lukee "Oi, aika vanha kultainen"
Oi, aika vanha kultainen

-Suomalaisen elokuvan tekijöitä on pilvin pimein. Tutkijana sain raivata omaa polkuani itse. 

Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet oli ainoastaan alkusysäys Uusitalon laajalle ja monipuoliselle tuotannolle. Häneltä ilmestyi vuosina 1972–1984 kronologisesti etenevä kuusiosainen kirjasarja kotimaisen elokuvahistorian eri ajanjaksoista. Tietokirjallisuuden ohella Uusitalo on kirjoittanut esimerkiksi neljä kaskukokoelmaa, joihin on kerätty hullunkurisimpia kertomuksia Suomalaisten elokuvien teosta ja tekijöistä. Maamme pitkäikäisimmälle tuotantoyhtiölle omistettu Kuvaus – Kamera – Käy! – Lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy ilmestyi vuonna 1994. 

Uusitalo toimi 1980-luvun lopulta vuoteen 1998 Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjan päätoimittajana. Tämä järkälemäinen kirjasarja esitteli kaikki 1900-luvun suomalaiset kokoillan elokuvat kronologisessa järjestyksessä. Kirjoista löytyy esimerkiksi elokuvien tekniset tiedot, tekijäluettelot sekä otteita elokuvien arvosteluista. Nykyään tiedot ovat saatavilla laajemmassa muodossa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet -sivustolta. 

Useat Suomen elokuvahistorian merkkihenkilöistä ovat saaneet oman elämäkertakirjansa Uusitalon kynästä. Tällaisia ovat esimerkiksi suomalaisen elokuvatuotannon isäksi kutsuttu ohjaaja-tuottaja Erkki Karu sekä hänen jalanjälkiään voitokkaasti seuranneet Toivo Särkkä ja Risto Orko.  Eniten elokuvarooleja tehneen suomalaisen näyttelijän Siiri Angerkosken elämään pääsee tutustumaan Uusitalon teoksessa Siiri ja Kaarlo – Näyttelijäparin tarina (2002). Kuten nimestä käy ilmi, tekstin toisena päähenkilönä on Angerkosken puoliso Kaarlo, jonka lupaavan filmiuran katkaisi hänen odottamaton kuolemansa ainoastaan 33-vuotiaana. Nämä elämänkertateokset ovat Uusitalolle läheisimpiä hänen töistään 

Uusitalosta tuli kotimaisen elokuvan ystäville myös tuttu TV-kasvo 1970- ja 1980-luvuilla. Hän esitteli tuolloin katsojille suomalaisia elokuvia, joita ei oltu aiemmin esitetty televisiossa. 90-vuotiaan ansioluetteloon mahtuu myös yli neljännesvuosisataa kestänyt ura Suomen elokuvasäätiössä. Uusitalo oli mukana säätiön toiminnassa sen perustamisesta vuonna 1970 alkaen. Suomen elokuvasäätiö on edelleen kotimaisen elokuvatuotannon merkittävin tukija. 

Kari Uusitalo jäi eläkkeelle viime vuosisadan lopulla. Tällä ei ole kuitenkaan ollut erityisen näkyvää vaikutusta, sillä häneltä on ilmestynyt useita teoksia myös 2000-luvulla.  Viimeisin niistä on Uusitalon neljäs kaskukokoelma Värikkään väen paluu, joka ilmestyi tässä artikkelissa juhlitun merkkipäivän tienoilla vuonna 2023. Tällä hetkellä 90-vuotias elokuvaneuvos on kuitenkin valmis jättämään elokuvahistorioinnin nuorempien sukupolvien käsiin. 

-Eiköhän tässä ole jo riittänyt puuhaa. Tiedossa ei ole uusia projekteja, Uusitalo toteaa. 

Uusitalo on antanut työllään valtavan lahjan kaikille kotimaisesta elokuvasta kiinnostuneille. Lisäksi hänen tarinansa kannustaa jokaista kulkemaan omaa polkuaan ja tekemään työtä intohimojensa eteen. Uusitalo näkee samanlaisia teemoja myös kotimaisen elokuvan tarinassa. Kun kysyin häneltä ”mitä nykypäivän suomalaiset elokuvantekijät voivat oppia elokuvaistoriamme menneistä vuosikymmenistä?”, Uusitalo vastasi: 

-Kaikki vaikeudet ovat voitettavissa aina!! 

Uusimmat Valoa!-lehden jutut