—
Teksti: Henrik Lindholm
Julkaistu: Pääkirjoitus / Valoa! nro3. 2019
Hei. En tiedä miten aloittaisin kirjeeni sinulle. En edes tiedä miksi kirjoitan sinulle, koska et tule koskaan saamaan tätä. Ehkä haluan auttaa nuoria, jotka ovat sinun tilanteessasi. Pari vuotta sitten oli It gets better-kampanja, jossa vanhemmat sateenkaarelaiset kertoivat tarinansa, jotta nuoret sateenkaarelaiset samassa tilanteessa saisivat toivoa paremmasta. Kun kuulin, että tämän lehden teemana on toivo ja selviytyminen, tuli heti mieleen It gets better -kampanja. Haluan kertoa sinulle elämästäni tällä hetkellä.
Haluan kertoa sinulle, että asiat oikeasti voi muuttua paremmaksi. Haluan kertoa, vaikka et uskoisikaan sitä. Olen useiden vuosien aikana yrittänyt unohtaa olemassaoloasi, koska se sattuu liikaa. Tavallaan elämäni on alkanut vasta, kun muutin Helsinkiin opiskelemaan. Kaikkea sitä ennen ei ole ollut olemassa. Mutta se ei ole totta. Sinä olit olemassa ja olet vieläkin olemassa sisälläni. En voi ignoroida sinua ja nuoria samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Näen sinut edessäni, 16-vuotiaana, istumassa huoneessasi Kotka svenska samskolanin asuntolassa, kirjoittamassa, lukemassa, kuuntelemassa musiikkia, uneksimassa. Aina yksin. Minuun sattuu se, että olit aina yksin. Olisit tarvinnut ihmisiä ympärillesi, ystäviä. Ne tarinat, joita kirjoitit, niissähän oli aina joku yhteisö ihmisiä, jotka olivat tavalla tai toisella erilaisia. Erilaisuus yhdisti heitä. Ilman sitä yhteisöä, minkä he itse loivat, hekin olisivat yksin. Hekin olivat syrjittyjä. Toivoisin että olisin säästänyt tarinoitasi. Mutta kun muutin Helsinkiin, halusin aloittaa alusta. Ehkä kirjoitusvihkosi on jossain kaapissa huoneessani vanhempien luona. Ehkä etsin ne joskus, kun olen valmis siihen. Rakastit musikaalia Hair, kuuntelit sen cd:n uudestaan ja uudestaan. Siinäkin on kyse yhteisöstä. Ja elämisestä sosiaalisten sääntöjen ulkopuolella. Uneksit siitä, että pääsisit jonnekin amerikkalaiseen liberal arts -yliopistoon opiskelemaan kirjoittamista. Jonnekin paikkaan, jossa inspiroituisit. Jossa tapaisit samankaltaisia. Jossa muutkin haluaisivat tehdä taidetta ryyppäämisen ja juoruilun sijaan. Jossa muutkin haluaisivat oikeasti löytää syvemmän yhteyden toisiin ihmisiin.
Se yhteisö, josta niin haaveilit… minulla on se. Montakin sellaista; kuten Kulttuuripaja Elvis, Mieletöntä valoa, asperger-ryhmä, add-ryhmä Hesetan vammaisryhmä ja Transtukikeskuksen ryhmät. Uskon että minulla on ihmisiä ympärilläni, jotka oikeasti välittävät minusta ja eivät vain siedä erikoisuuksiani, vaan ehkä jopa pitävät minusta sen takia. Kaikki muuttui paremmaksi, kun muutin Helsinkiin ja aloin opiskella pohjoismaista kirjallisuutta yliopistossa. Opintojen kautta sain ensimmäiset oikeat ystäväni, joiden kanssa olen vieläkin tekemisissä. Germaaninen filologia oli virhearvio; et tiennyt, että vaikka olet hyvä kielissä, yliopistotason kielioppi ei sopinut sinulle hahmotushäiriön takia. Onneksi ymmärsin sen tarpeeksi aikaisessa vaiheessa. Vielä enemmän kaikki muutti paremmaksi 2001 kun sain oikean diagnoosin, autismin kirjo. Vaikka en enää käy ryhmissä niin paljon kuin ennen, on as-yhteisö minulle vieläkin tärkeä. Noin 2006 näin elokuvaversion musikaalista Rent. Siinä, pimeässä elokuvateatterissa, ymmärsin yhtäkkiä jotain mitä minun olisi pitänyt ymmärtää paljon aikaisemmin. Ymmärsin että tykkään sekä naisista että miehistä. Samalla ymmärsin, että olin rakastunut silloiseen parhaaseen ystävääni addi-piireistä, joka oli todella toksinen minulle. Kun ymmärsin tämän ja myöskin sen, ettemme voisi olla yhdessä, pystyin pääsemään irti hänestä. Noin kuusi vuotta sitten tajusin, että en ole nainen, vaan transmaskuliini. Olen ollut yhdessä kumppanini kanssa yhdeksän vuotta. Hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. Rakastamme toisiamme ehdoitta. Niin, tulet löytämään rakkauden. Sinun pitää vaan odottaa pitkä aika. Mutta tulet löytämään sen ja se tulee olemaan kaunista.
Se, että sanon, että kaikki muuttuu paremmaksi, ei tarkoita, että elämässäni ei olisi haasteita; suuriakin haasteita. Joskus tuntuu siltä, etten jaksa enää. Mutta elän ainakin täyden, omannäköisen elämän. Tietenkin on asioita, joita haluan muuttaa, mutta olen jotenkin tyytyväinen siihen mitä olen. Sinä et elänyt. Olit vain zombie, tyhjä kiltti kuori, joka teki niin kuin aikuiset halusivat. Et elänyt, uneksit vain. Minäkin uneksin, mutta elän myös. Kaikki se mitä sinulle kerrottiin itsestäsi, on valetta. Et ole ujo, et ole vetäytyväinen, et ole tyhmä. Kypsyt vaan hitaammin omaksi itseksesi. Tuossa tuppukylässä sinun ei vain ole turvallista näyttää, kuka olet. Perheessäsi ei ole turvallista näyttää kuka olet. Äiti sanoi, että elämäni on vain mennyt alaspäin. Hän olisi varmaan tyytyväinen, jos olisin pysynyt samanlaisena kuin sinä. Se olisi niille helpompaa. Mutta en anna enää kenenkään kertoa minulle, millainen saan ja en saa olla. En päässyt koskaan jenkkiläiseen liberal arts -yliopistoon opiskelemaan kirjoittamista. Mikä on ehkä ihan hyvä asia, koska silloin minun kirjoittaminen ei olisi niin autenttista kuin nyt. Kirjoittamisessa olen saanut varmuutta Elviksen kirjoitusryhmässä. Ehkä se on minulle sopivampi kirjoituskoulu kuin joku yliopiston ohjelma. Olen sairaseläkkeellä, mutta opiskelen sukupuolentutkimusta harrastuksena. Jossain vaiheessa haaveilin urasta yliopistossa, mutta sitten ymmärsin, että se ei ole minua varten. Mutta rakastan yliopistomaailmaa kuitenkin enkä tule varmaan koskaan täysin poistumaan siitä.
Tärkein sanomani sinulle, paitsi tietenkin se, että kaikki muuttuu paremmaksi, on että sinun täytyy hakea apua. Et ehkä ymmärrä miten huonossa kunnossa olet. Tai ehkä et tiedä mistä saa apua. Mutta olisin toivonut, että olisit hakenut apua ajoissa. Se olisi tehnyt asioista helpompia minulle. Asioita on helpompi alkaa hoitaa 16-vuotiaana kuin kolmekymppisenä, kun ne on kriisiytyneet vuosikymmenien ajan. En voi muuttaa sinun tarinaasi. Joten jos joku nuori sinun tilanteessasi lukee tämän: hae apua ajoissa. Muuten tilanteet menevät vain pahemmiksi. Jos olisi yksi asia mitä saisin muuttaa elämässäsi, se olisi se, ettet olisi koskaan alkanut käyttäytyä itsetuhoisesti, ettet olisi pistänyt äidin ompeluneulaa ihoosi ensimmäistäkään kertaa. Kamppailen itsetuhoisuuden kanssa vieläkin. Tiedätkö mitä? Aina kun autan jotain nuorta ihmistä, oli se sitten Elviksessä, assipiireissä tai sateenkaaripiireissä, ajattelen sinua. Sinä olisit tarvinnut jonkun vanhemman vertaisen kertomaan sinulle itsestäsi. Teen sen nyt muille nuorille. Luulen, että olisit iloinen siitä. Parin vuoden päästä olet valmis lukiosta. Parin vuoden päästä muutat Helsinkiin. Jos vaan jaksat odottaa vähän aikaa, kaikki muuttuu paremmaksi.
